Kaikki me olemme tavanneet tyypin tai ainakin kuulleet hänen mantrojaan. Osa meistä jopa tuntee hänet, kirjoittaa Harri Kumpulainen.

Harri Kumpulainen on jalkapalloromantikko, entinen HJK-juniori, nykyinen Pajamäen Pallo-Veikkojen B-juniorien valmentaja ja seuran valmennuspäällikkö. Kumpulainen on kirjoittanut vuonna 2014 ilmestyneen teoksen Jalkapallopääkaupunki.

Oikeassa olemisen taito

Kaikki me olemme tavanneet tyypin tai ainakin kuulleet hänen mantrojaan. Osa meistä jopa tuntee hänet. Tiedäthän, sen huutelijan, jonka mielestä ”Suomessa pelataan niin surkeaa potkupalloa, ettei sitä katsoisi edes ilmaiseksi”; hänet, jonka mukaan ”sähly ei ole urheilua, hiihto on syvältä, jääpallo-ottelussa on enemmän pakkasasteita kuin katsojia ja naisten urheilua ei voi katsoa, elleivät ne pelaa alusvaatteissa”. Jostain syystä tuo tyyppi on aina läsnä, huutaa takanasi ottelussa, kertoo totuuksiaan kahvipöytäkeskustelussa ja jakaa viisautensa naureskellen muiden mielipiteitä kysymättä tai niistä piittaamatta.

Faktansa tämä urheilun ikuinen oikeassaolija on kaivanut milloin mistäkin. Suomalaisen potkupallon tason hän on todennut lukemalla sanomalehteä, jossa Suomen ei mainittu voittaneen maailmanmestaruutta. Sählyä hän on itsekin kokeillut pari kertaa työporukan liikuntavuorolla ja todennut sen harmittomaksi puuhasteluksi tosiäijien saunailtakeskustelussa. Hiihtoa hän on vihannut kouluajoista asti, koska joutui hiihtämään hikilaudoilla, joilla ei päässyt eteenpäin edes alamäessä. Yhtään jääpallon pelaajaa hän ei satu tuntemaan, joten ei lajista kukaan voi olla kiinnostunutkaan.

Eikä häntä pidä tuomita. Tyypillä on täysi oikeus mielipiteeseensä. Se voi olla ihan yhtä tosi tai epätosi kuin mikä tahansa toinen mielipide. Kansanviisauden mukaan makuasioista ei pidä kiistelemän. Kiistanalaiseksi asia muuttuu, jos omat mielipiteet siirretään eteenpäin toisten mielipiteiksi. Kaikista vastaanottavaisimpia ovat tietysti lapset, eli juuri ne, joille pitäisi opettaa, miten ajatellaan eikä kertoa, mitä pitää ajatella. Keneltäkään ei pitäisi viedä oikeutta muodostaa omaa mielipidettään, joka perustuu – toisen asenteen sijaan – omaan kokemukseen.

Haluan haastaa tuon tyypin.

Hiihtolomalla mene ladulle ja työntele sauvoilla kaikessa rauhassa. Hengitä raitista ilmaa metsässä ja kokeile, miltä tuntuu kiireettömyys. Pysähdy välillä ja nauti kuppi kuumaa kaakaota.

Käy kesällä katsomassa suomalaista jalkapalloa ihan paikan päällä. Kyllä, juuri siellä, missä olet käynyt viimeksi silloin, kun SM-sarjan eliittiin kuuluivat Lahden Reipas ja Kemin Palloseura. Seuraa päätykatsomossa laulavaa ja pomppivaa väkijoukkoa.

Vieraile salibandy- ja jääpallojoukkueen harjoituksissa ja seuraa, miten he harjoittelevat ja millaisia suorituksia he tekevät.

Mene katsomaan naisten urheilua, oikein jossain ”miehisessä lajissa”, ja tarkkaile, kuinka päämäärätietoisesti ja intohimoisesti pelaajat kamppailevat paremmuudesta.

Ja ennen kaikkea, anna lähelläsi olevien lasten löytää kaikki nuo asiat itse, ilman ennakkoluuloja, jotka joku muu on ajatellut heidän puolestaan. Toisten unelmia ei ehkä pysty täyttämään, mutta vähintä mitä voi tehdä, on varmistaa, ettei ole niiden toteutumisen esteenä. Kun haastaa itsensä, saattaa löytää iloa sieltä mikä aiemmin oli syvältä, huomata intohimoa ja omistautumista sieltä missä ei oikeasti edes urheilla, ja havaita sydänveren vuodatuksen siellä missä ei aiemmin muka osattu tehdä mitään oikein.

Joka ilta minäkin pysähdyn peilin eteen, katson lasista takaisin tuijottavaa miestä suoraan silmiin ja kysyn: ”Et kai sinä ole se tyyppi?”