Kymppipaikka.fin uusin kolumnisti on Harri Kumpulainen – jalkapalloromantikko, entinen HJK-juniori, nykyinen Pajamäen Pallo-Veikkojen B-juniorien valmentaja ja seuran tuleva valmennuspäällikkö. Kumpulainen kirjoittaa sivustolle ajatuksiaan kotimaan juniorijalkapallosta.

”Suomessa ei ole jalkapallokulttuuria!”

Seurasin hiljattain erään junioriturnauksen järjestelyjä hajuetäisyydeltä. Järjestävän seuran päälliköt, valmentajat, isät ja äidit laittoivat viikon ainoina vapaapäivinään herätyskellon soimaan klo 5.30 päästäkseen tihkusateiselle lähikentälle pystyttämään telttoja ja katoksia. Edelliset viikot oli tehty ennakkojärjestelyjä, sovittu tapaamisia, vastaanotettu ilmoittautumisia. Koko turnausta edeltävä ilta oli leivottu pullaa ja mokkapaloja, käyty tukusta hakemassa grillimakkaraa, kasattu arpajaispalkintoja laatikoihin. Aamulla oli keitetty litrakaupalla kahvia ja syötetty päivän gladiaattorit valmiiksi turnauspeleihin. Rahallisesta palkasta tai korvauksesta mainitseminenkin tässä porukassa synnytti äänekkään naurunremakan.

Turnauspäivänä sataa. Vanhemmat kuskaavat nappulat turnaukseen kilometrien päästä ja jaksavat olla mukana hengessä koko pitkän päivän täyttämällä juomapulloja. Kentällä kirmaa kymmeniä alle 7-vuotiaita nappuloita kuin panoksena olisi maailmanmestaruus. Pelinohjaajiksi on värvätty järjestävän seuran isompia junioreita, jotka solmivat pelaajien kengännauhoja, kantavat polvensa loukanneen kentän laidalle hoidettavaksi, jakavat vihreitä kortteja ansiokkaista suorituksista ja ottavat tyynesti vastaan kentän laidalla kiukuttelevien vanhempien ja valmentajien puusilmävihjailut. Palkkioksi pelinohjaajat saavat limua, pullaa ja makkaraa – ja hyvän mielen yhteiseksi hyväksi tehdystä työstä.

Illansuussa autot kurvaavat kohti kotia, iltapalaa ja pyykinpesua. Kentällä päälliköt, valmentajat, isät ja äidit purkavat aamulla kyhäämänsä teltat ja katokset pystyttääkseen ne uudestaan seuraavana aamuna auringon noustessa.

”Ei sitä potkupalloa kukaan kehtaa katsoa!”

Turnauksessa kentällä kirmaa joukko jareja, sameja, alexeja, ahmedeja, veeroja, minttuja ja sannoja. He ovat meidän omia lapsiamme, jotka jonain päivänä tekevät ne pakolliset ja osin ikävätkin hommat, joiden ansiosta heillä itsellään on nyt mahdollisuus kirmata kentällä. Välillä pallo osuu haaraväliin, kolahtaa takaraivoon tai laukaus singahtaa kengän syrjästä yli maalin parkkipaikalle. He pistävät itsensä peliin seuransa ja joukkueensa – ja oman yhteisönsä – puolesta tsempatessaan kentällä. He tekevät parhaansa ja ovat ylpeitä kantamastaan pelipaidasta, meidän tytöt ja pojat.

Nappuloista kasvaa murkkuja, teinejä, lopulta aikuisia. Osa jatkaa jalkapallon pelaamista ja yltää jopa kansalliselle huipulle. Silloinkin kentällä ovat ne samat jarit, samit, alexit, ahmedit, veerat, mintut ja sannat, jotka joitain vuosia aiemmin tirauttivat kyyneleen saatuaan polveensa haavan ja tuulettivat villisti onnistuttuaan maalinteossa saksipotkulla. Joitain vuosia myöhemmin samat jarit, samit, alexit, ahmedit, veerat, mintut ja sannat nauttivat pelaamisesta liigassa, SM-sarjassa, Ykkösessä ja muissa sarjoissa kaikkien niiden iloksi, jotka kehtaavat katsoa.

”Suomessa ei ole jalkapalloperinteitä eikä -historiaa!”

Jalkapallo saapui Suomeen 1800-luvun jälkipuoliskolla. Säännönmukainen harjoittelutoiminta alkoi vuosisadan lopussa, ja otteluita pelattiin innokkaasti jo 1900-luvun alussa. Suomen mestaruudestakin alettiin pelata vuonna 1908. Ensimmäiset seurat perustettiin jo 1800-luvulla. Maan menestynein jalkapalloseura, HJK, on perustettu vuonna 1907 – vuosi ennen Milanon Interin perustamista, kaksi vuotta ennen Borussia Dortmundia, viisi vuotta ennen Pelen seuraa, Santosia, 12 vuotta ennen Leeds Unitedia ja liki pari vuosikymmentä ennen kuin jääkiekko saapui Suomeen.

Jarien, samien, alexien, ahmedien, veerojen, minttujen ja sannojen edeltäjät pelasivat Suomen neljänneksi Tukholman olympialaisissa 1912, aikana, jolloin erillistä MM-turnausta ei vielä tunnettu. Junioreiden edeltäjät ovat joskus laittaneet pystyyn Palloliiton, ottaneet käyttöön puusilmä- ja hakkaa päälle -huudot, klap-klap-klap-taputuksen, perustaneet seuroja paperitehtaiden kylkeen, tehneet Ponnistuksesta punaisen, lähteneet Reippaasti evakkoon Karjalasta, synnyttäneet Atik Ismailin, Aulis Rytkösen, Arto Tolsan ja Jari Litmasen, käynnistäneet vakioveikkauksen, tehneet HJK-Haka-peleistä klassikoita, keksineet RoPS ei putoa koskaan -iskulauseen, kirjoittaneet Futari-lehteä, naattineet laakasematta, luoneet Helsinki Cupin, rakentaneet Kupittaalle jalkapallostadionin, vieneet Suomen naisten EM-kisoihin, antaneet huuhkajan liidolle ilmavuutta, voittaneet hopeaa nuorten EM-kisoissa 1976, kasanneet Sinikaartin, Banzai KuPS:n, Klubipäädyn ja Sissiryhmän, kirjoittaneet FutisForumille, kuvanneet FC Venuksen ja rakentaneet kotisi läheisen pallokentän.

Junioriturnauksen seuraaminen hajuetäisyydeltä synnyttää monenlaisia aistimuksia. Jari kiljaisee saatuaan vihreän kortin, Minttua naurattaa arpajaisista voitettu uusi hiuspanta, vanhemmat huutavat ja hyppivät ilosta viimesekuntien maalin vuoksi. Valmentajien otsalla virtaa hikipisara. Pelinohjaajan suussa soi pilli. Nenään leijailee tuoksuja sateisen raikkaasta ilmasta, isien lämmittämästä makkaragrillistä, äitien keittämästä kahvista, pelaajien hikisistä paidoista, tekonurmen kumirouheesta.

Ilmassa leijuu vahva suomalaisen jalkapallokulttuurin tuoksu.