On hyvä pohtia, onko urheilukoulujen liikuntaohjelma takuuvarmasti niin laadukas, että sen piirissä keskittäminen on perustellumpaa kuin seuratoiminnan valinnassa, kirjoittaa Harri Kumpulainen.

Harri Kumpulainen on jalkapalloromantikko, HJK:n tyttöpuolen juniorivalmentaja, opettaja, entinen HJK-juniori ja moninkertainen Vuoden tunnollisin harjoittelija -palkinnon voittaja. Kumpulainen on myös kirjoittanut Jalkapallopääkaupunki-teoksen.

Miten taata nuorelle jalkapalloilijalle riittävä määrä monipuolista liikuntaa?

Kilpaurheilusta innostuneen nuoren urheilijan tulisi liikkua ja harjoitella vähintään 20 tuntia viikossa. Suurimmalla osalla huippu-urheilijoista liikuntaa ja harjoittelua on tullut nuoruusvuosina 25-30 tuntia viikossa, mutta kokonaismäärä on kertynyt monipuolisella sisällöllä ja monella eri tavalla toteutettuna. Tunteja kertyi ohjattuina harjoituksina ja omatoimisina harjoituksina, mutta paljon myös arkielämään liittyvinä fyysisenä aktiivisuutena (mm. kävely, pyöräily, pihapelit ja -leikit).

Näin ovat kirjoittaneet Pasi Mäenpää (LitM) ja Harri Hakkarainen (LL, LitM) urheilu- ja liikuntayläkoululaisille suunnatussa Kasva Urheilijaksi -oppisisältöjen esittelyssä. Kasva Urheilijaksi -ohjelma liittyy Suomen Olympiakomitean Urheiluakatemiaohjelman koordinoimaan valtakunnalliseen urheiluyläkoulutoimintaan, jossa liikunnalliset yläkoulut on jaoteltu kolmiportaiselle asteikolle urheiluyläkouluiksi, liikuntapainotteisiksi kouluiksi ja liikuntalähikouluiksi. Kahdessa ensimmäisessä oppilas valikoituu liikuntaluokalle soveltuvuuskokeen, käytännössä pääsykokeen, myötä. Liikuntalähikoulun liikuntaluokalle puolestaan pääsevät käytännössä kaikki halukkaat oppilaat koulun omalta oppilaaksiottoalueelta.

Jalkapalloileva juniori liikkuu joukkueharjoituksissa yleensä n. 3-10 tuntia viikossa. Vaihteluväli on suuri ja joukkue- sekä ikäkohtainen, mutta määrä on auttamatta liian vähän, jos tavoite on olla aikuisena huippu. Tarvitaan harrastamista ja koululiikuntaa ja ehkä muutakin aktiivisuutta. Seuraavassa puran asiaa urheilukoulujen ja seuraharrastamisen näkökulmista.

Urheilupainotteisten koulujen hyödyistä ja haitoista

Urheiluakatemiaohjelman ohjeiston mukaan urheiluyläkoulu mahdollistaa 10 tuntia liikuntaa viikossa toteutettuna koulupäivän aikana tai yhteydessä. Liikuntapainotteinen koulu ja liikuntalähikoulu mahdollistavat vähintään 6 tuntia liikuntaa kouluviikkoon. Edellä esitetyn alustuksen mukaan kilpaurheilusta innostuneen nuoren pitäisi siis liikkua vähintään 20 tuntia viikossa, jotta huippu-urheilijaksi kasvamiseen edellytetyt liikuntamäärät täyttyisivät. Koulupäivän yhteydessä tapahtuvan liikunnan osuus urheilu- ja liikuntakouluissa muodostaa siitä siis yleensä noin kolmasosan ja enimmillään puolet.

Muutaman liikuntatunnin lisääminen viikko-ohjelmaan tuo nuoren viikkoon muutaman tunnin lisää ohjattua liikkumista, mikä on hyvä asia sinällään. Pelkästään koulun piha-alueen liikuntamahdollisuuksilla on kuitenkin mahdollista tuoda välitunneille lisää omaehtoista liikettä tunnin verran jokaiseen koulupäivään eli viitisen tuntia viikkoon. Ja jos oppilas vielä kävelee, juoksee, pyöräilee, potkulautailee tai hiihtää koulumatkansa, esim. 20-40 minuuttia päivässä, tuo se viikkopottiin n. 1-2 tuntia lisäliikettä, hyötyliikuntaa, joka monipuolistaa viikko-ohjelmaa. Vastaavasti se jää kokonaan pois, mikäli oppilas matkustaa koulumatkansa bussin tai auton kyydissä, esimerkiksi kaupungin toiselle laidalle urheilukouluun.

Toinen huomio on, että urheilukouluun haetaan pääsykokeella, mikä tarkoittaa käytännössä, että lisäharjoittelua haluavat nuoret keskitetään tiettyihin kouluihin. Yhteisöllisesti se tarjoaa paljon mahdollisuuksia urheilijana kasvulle. Samalla nuoria kuitenkin kehotetaan vapaa-ajalla harrastamaan eri lajeja ohjatusti, eli hajauttamaan liikuntaharrastamistaan. ”Vain” yhden (ohjatun) harrastuksen harrastamiseen kohdistuu voimakasta julkista kritiikkiä, samoin ainakin pääkaupunkiseudulla oman asuinalueen ulkopuolisessa urheiluseurassa harrastamiseen. Samanaikaisesti urheilupainotuskoulu saattaa sijaita kaukana oppilaan kotoa, mutta kouluun hakeutumiseen jopa kannustetaan. Tässä voi havaita ristiriidan.

Yläkouluvaiheessa urheilukouluun hakevalle sisäänpääsykoe tulee eteen kuudesluokkalaisena. Pääsykoe on sisällöltään ”yleislajinen”, mutta käytännössä saattaa suosia esimerkiksi voimistelijoita ja jättää urheilukoulun ulkopuolelle omassa lajissaan motivoituneen lahjakkaan harjoittelijan, jonka oman lajin fyysisyysominaisuusvaatimukset painottavat eri asioita kuin pääsykoe. Miten vaikuttaa nuoren urheilijan motivaatioon jäädä tässä vaiheessa, 12-vuotiaana, ulos ”urheilijan polulta”, kun urheiluyläkoulun ovet eivät aukene? Millaisen signaalin se antaa nuorelle urheilijaksi kasvamisesta? Onpa liikuntaluokan pääsykokeita paikoin myös alakoulun kolmannelle luokalle siirryttäessä 9-vuotiaana.

Samalla seuraharrastajia halutaan ohjata valintoihin vasta urheilukouluun hakemista myöhemmässä ikävaiheessa. Aikaisin päälajinsa valinneita jopa syyllistetään julkisissa kannanotoissa ”yksipuolisesta harrastamisesta” ja liian aikaisen drop-outin edistämisestä. Ei pidä ymmärtää väärin; sitäkin tapahtuu.

En kuitenkaan syyllistäisi drop-outista vain urheiluseuroja ja niissä harrastavia lapsia ja nuoria. Aikaisen lajivalinnan tehneiden nuorten sijasta harrastuksen lopettajissa voi olla niitäkin, jotka eivät alun perinkään olleet urheilusta kiinnostuneita tai ehkä myös pettyneitä nuoria, jotka eivät päässeet urheilupainotteiseen kouluun 12-vuotiaana.

On todettava, että liikunnan painotus koulussa ei ole itsessään huono asia. Kansakunnan liikkumattomuusongelman näkökulmasta liikkumisen lisääminen on erittäin kannatettava ajatus. On silti kysyttävä, onko toiminnan keskittäminen harvoihin ja tiukan pääsykoeseulan urheilukouluihin järkevämpää kuin matalamman kynnyksen lähiliikuntakouluihin panostaminen. Urheilukouluun hakijan on pääsykokeessa esimerkiksi seistävä käsillä ja tehtävä siltanousu, jotta olisi ”riittävän hyvä urheilija” liikuntaluokalle 12-vuotiaana. Lähiliikuntakoulussa liikuntaluokalle voi päästä samanikäinen liikunnasta kiinnostunut nuori, jolla ei edes ole ohjattua seuraharrastusta tai erikseen harjoitettuja yksittäisiä – ja tietyllä tapaa spesifejä – fyysisiä taitavuusominaisuuksia. Kumpi järjestely sopii paremmin myöhäisemmän lajivalinnan tai elämänmittaisen liikkumisen ihanteisiin? Ohjaako itse asiassa pääsykoevetoinen urheiluyläkoulusysteemi aikaisempaan urheiluun vakavamielisesti kiinnittymiseen ja sitä myöten jopa aikaisempaan erikoistumiseen, vaikka seuraharrastaminen saa osakseen suurimman kritiikin ja loan lapsi- ja nuorisoliikunnan ongelmista?

On hyvä pohtia, onko urheilukoulujen liikuntaohjelma takuuvarmasti niin laadukas, että sen piirissä keskittäminen on perustellumpaa kuin seuratoiminnan valinnassa. On totta, että kouluissa liikunnanopetuksesta vastaavat korkeasti koulutetut ammattilaiset ja koulujen aamu- tai iltapäivätreeneissä (yleensä) urheiluseurojen ammattivalmentajat. On silti kysyttävä, onko kouluharjoittelun keskittämisestä saatavat edut saavutettavissa muilla keinoin. Yksi vaihtoehto olisi panostaa enemmän lähikoulujen liikuntatoimintaan yhteistyössä paikallisten urheiluseurojen kanssa kuin keskittää toimintaa pääsykoekouluihin. Tällöin monipuolisuusharjoittelu tulisi koululiikunnasta ja -harjoittelusta suuremmalle määrälle lapsia ja nuoria, eikä vapaa-ajan harrastuksia tarvitsisi pirstaloida useaan eri lajiin. Se on perheidenkin ajankäytön ja logistiikan kannalta usein ongelmallista.

Seuraharjoittelun tarjoamista mahdollisuuksista

Oman koulu- ja seuramaailmaan liittyvän monivuotisen kokemukseni mukaan lapsi- ja nuorisoliikunnan monipuolisuusharjoittelu ei ole yksiselitteinen asia. Sen ratkaisemiseen tarvitaan ja on olemassa monia eri keinoja. Pidän hyvänä vaihtoehtona sitä, että monipuolisuusharjoittelun voisi keskittää korkeasti koulutettujen ammattilaisten ohjaamiin koulun treeneihin ja liikuntatunneille, jotta lajit ja seurat voisivat keskittyä omiin vahvuuksiinsa. Se ei tarkoita, etteikö seuravalmentajienkin pitäisi kouluttautua ja monipuolistaa liikunnallista osaamistaan myös oman lajinsa tietouden ulkopuolelle. Pitkäaikaisesta yrittämisestä huolimatta paikallisten urheiluseurojen ja koulujen yhteistyö on edelleen paikoin valitettavan heikoissa kantimissa.

Jalkapallon kaltaisessa globaalisti kilpaillussa aikaisen aloittamisen – mikä tarkoittaa eri asiaa kuin aikainen erikoistuminen – lajissa lajipohjainen harjoittelu on ratkaisevan tärkeää huipulle nousemisen näkökulmasta. Seuraharjoittelu ei ole ainoa vaihtoehto, mutta se on yleensä varmin keino varmistaa lajin pariin liittyminen. Oleellista on lapsen ja nuoren oma halu harrastaa, ja jos hän haluaa osallistua ”vain yhteen” ohjattuun harrastukseen, sitä ei pitäisi nähdä ongelmana. Päinvastoin, on hienoa, että nuori on innostunut jostakin harrastuksesta niin paljon, että kokee sen omakseen!

Lajiharjoittelu ”vain” yhdessä lajissa ja yhdessä seurassa ei myöskään tarkoita samaa kuin yksipuolinen liikkuminen. Esitän käytännön esimerkin omasta seurastani. Kuuden viikon harjoitusperiodissa 10–12-vuotiaalla jalkapalloilijalla on joukkueharjoittelussaan:

* n. 18 ohjattua lajiharjoitusta (3 krt/5 h/viikko)
* 2-3 ottelu- tai turnaustapahtumaa (0,5-2 krt/30-120 min./viikko)
* 3 kehonhallinnallista voimisteluharjoitusta alan ammattilaisen ohjauksessa voimistelusalilla (0,5 krt/30 min./viikko)
* 2-3 oheisharjoitteluvuoroa koulun salissa mm. poltto-, kori- ja käsipalloon tai futsaliin (0,5 krt/1 h/viikko)
* n. 15-18 vapaailtaa/-päivää (2-3/viikko) ohjatusta seuraharjoittelusta omatoimiseen harjoitteluun, muihin harrastuksiin, kaverisuhteisiin, lepoon jne.

Tällaisella rytmityksellä harrastaja saa pitkän ajan kuluessa keskimäärin 6-8 viikkotuntia liikuntaa joukkueharrastuksessaan eikä se ole pelkästään lajiharjoittelua. Koululiikunta omassa lähikoulussa tuo viikoittaiseen pottiin yleensä 2-4 tuntia, välitunnit 2-5 tuntia ja koulumatkat lähikouluun 1-2 tuntia. Joinakin viikkoina koululiikunnan ja joukkueharjoittelun keinoin voidaan päästä jo lähelle 20 tunnin rajaa. Lisäksi on huomattava, että ohjatusta joukkueharjoittelusta on viikkotasolla 2-3 vapaata iltaa tai päivää.

Huippupelaajaksi aikovan on syytä käyttää osa tästä ajasta lajitaitojensa omaehtoiseen harjoitteluun yksin tai kavereiden kanssa, sillä jalkapallon lajitaidot ovat spesifejä eikä niitä voi korvata esimerkiksi mailapeleillä tai voimistelulla.

Onko harjoittelu yksipuolista tämmöisessä tapauksessa, jos jalkapallo on nuoren ainoa ohjattu harrastus? Eikö tämmöistä seuraharrastamista tukisi parhaiten laadukas ja monipuolinen lähiliikuntakoulun liikunnanopetus, joka myös mahdollistaa omaehtoisen liikkumisen ja pelailun koulupäivän yhteydessä koulun liikuntapaikoilla lähellä kotia? Uskon, että se mahdollistuu lähikoulussa paremmin kuin matkustamalla joka päivä 30-60 minuuttia suuntaansa autolla tai julkisilla kulkuvälineillä päästäkseen urheilukouluun toiselle puolelle kaupunkia.

Muut ohjatut harrastukset ovat toki kannatettavia, kun ne ovat itse valittuja ja mielekkäitä eivätkä vie kaikkea aikaa palautumiselta ja lapsena ja nuorena olemiselta. Pahimmillaan vapaapäivien ja -iltojen viettäminen toisen ohjatun harrastuksen parissa saattaa vähentää kokonaisharjoittelumäärää ja olla silti henkisesti kuormittavampaa. Jos toinen harrastus tuo viikkopottiin 2-4 tuntia lisää liikettä ja vie 2-3 vapaailtaa, voi kukin laskea mielessään, millaisiin omaehtoisen liikunnan tuntimääriin 2-3 vapaailtaa puolestaan tarjoaa mahdollisuuden. Monipuolisuus ei aina tarkoita montaa eri ohjattua harrastusta. Tässäkin oleellista on silti lapsen tai nuoren oma halu.

Lopuksi

Ei ole viisasten kiveä, joka ratkaisisi kaikki lapsiurheilun tai junnufutiksen ongelmat. Mahdollisuudet ja olosuhteet vaihtelevat eri puolilla maata. Suurissa asukaskeskittymissä ne vaihtelevat merkittävästi saman kaupungin sisälläkin. Liikuntamäärästä puhuttaessa on todettava, että määrällisiin haasteisiin on yleensä paljon helpompaa tarttua kuin laadullisiin. Varmaa on vain se, että mikäli jalkapalloileva juniori haluaa huippupelaajaksi, on löydettävä omaan tilanteeseen sopiva ratkaisu, joka sisältää aina ohjatun seuraharrastamisen, koululiikunnan ja omaehtoisen harjoittelun elementit sekä aikataulutuksen, joka on nuoren ja perheen näkökulmasta toimiva. Kysymys on eri elementtien tasapainottamisesta ja iän mukana vaihtelevista painotuksista. Huipuksi haluava nuori jalkapalloilija on monipuolinen liikkuja, jolla on vankat lapsuudesta asti – systemaattisesti ja omaehtoisesti – harjoitetut lajitaidot.