Miksi erottaa toisistaan jalkapallo ja jalkapallo, kirjoittaa Harri Kumpulainen.

Harri Kumpulainen on jalkapalloromantikko, HJK:n tyttöpuolen juniorivalmentaja, opettaja, entinen HJK-juniori ja moninkertainen Vuoden tunnollisin harjoittelija -palkinnon voittaja. Kumpulainen on myös kirjoittanut Jalkapallopääkaupunki-teoksen.

Sopivatko tytöt ja pojat samalle kentälle?

Suomen naisten jalkapallomaajoukkue, Helmarit, on ollut 2000-luvun kansainvälisesti menestyksekkäin suomalainen jalkapallojoukkue. Selviytyminen EM-välierään ja useaan lopputurnaukseen ovat olleet kiistattomia näyttöjä suomalaisen tyttö- ja naisjalkapallon menestyksestä. Pitäisikö suomalaisen poika- ja miesjalkapallon ottaa mallia tytöistä ja naisista? Pitäisikö poika- ja tyttöjalkapalloa edes ajatella toisistaan erillisinä?

Tavallinen argumentti, johon naisfutistoimijat törmäävät toistuvasti, on miesten jalkapalloa vähäisempi kansainvälinen kilpailu. On totta, että maailmassa pelataan valtavasti enemmän poikien ja miesten jalkapalloa kuin tyttöjen ja naisten jalkapalloa. Naispuolisia pelaajia ei kuitenkaan ole vähän. Kansainvälisen jalkapalloliiton, FIFA:n, mukaan maailmassa on n. 5 miljoonaa rekisteröityä naispuolista jalkapalloilijaa ja kaikkiaan n. 30 miljoonaa harrastajaa kaikilla maailman asutuilla mantereilla. Viisi miljoonaa rekisteröityä pelaajaa on paljon. Määrän voi suhteuttaa vertailulla jääkiekon harrastajamäärän kanssa: kansainvälisen jääkiekkoliiton; IIHF:n, mukaan maailmassa on n. 1,7 miljoonaa jääkiekon pelaajaa. Naisten jalkapallossa pärjääminen ei ole siis ihan pikku juttu. Naisten jalkapallo on globaalia ja myös yksi maailman nopeimmin kasvavista urheilutrendeistä.

Jos hyväksymme nyt sen lähtökohdan, että naisten jalkapallo on kansainvälisesti erittäin kilpailtu urheilulaji, jossa menestyäkseen pitää tehdä kovaa ja ansiokasta työtä, seuraa kysymys: Miksi tyttöjen ja naisten jalkapalloa käsitellään Suomessa niin usein poikien ja miesten jalkapallosta erillisenä toimintana? Miksi erottaa toisistaan jalkapallo ja jalkapallo?

Suomen 140 000 lisenssipelaajasta tyttöjä ja naisia on Palloliiton mukaan n. 32 000. Suomalaisittain suuresta mutta kansainvälisessä vertailussa pienestä pelaajamäärästä huolimatta Suomen tyttö- ja naisjalkapallo on menestynyt suhteellisesti ja absoluuttisestikin vähintään kohtalaisesti 2000-luvulla. Voisi kuvitella, että menestys toisi arvostusta ja kiinnostusta. Käytännössä ruohonjuuritason tyttöfutistoimijat purevat huulta. Valitettavan monen pitkän linjan tyttöfutisihmisen näkemyksen mukaan arvostus on vähäisempää, näkyvyys on heikompaa, rahaa ja resursseja on vähemmän ja jopa harjoitusolosuhteet ja -ajat ovat huonompia kuin pojilla ja miehillä. Urheilun kentässä ongelma ei ole yksin jalkapallon, mutta maan suurin laji voisi rikkoa kaavoja ja olla edelläkävijä sukupuolten toiminnan tasa-arvoistamisessa.

Henkilökohtaisen kokemukseni mukaan poikien ja tyttöjen jalkapallotoiminta seuroissa ja sarjoissa on yleisesti toisistaan eriytettyä. Tytöille on omat joukkueensa, omat jaostonsa ja omat sarjansa. Yksittäisiä poikkeuksia toki on, mutta varsin usein sukupuolet eriytetään toisistaan toiminnallisesti ja hallinnollisesti samankin seuran sisällä. Hallinnollisessa mielessä jakoa on helppoa perustella erillisillä sarjoilla, vaikka kotimaisen jalkapallon kokonaiskehityksen näkökulmasta käytäntö on ristiriitainen. Voi jopa aprikoida, miten Suomen kokoisessa maassa ja vieläpä kansainvälisesti niin kilpailussa lajissa on varaa jakautua sisäisesti erillisiin yksiköihin, vaikka toiminta perustuu molemmissa yksiköissä samaan tehtävään! Niin tyttöjen kuin poikien jalkapallossa pyrkimys on tarjota harrastajille mahdollisimman laadukasta valmennusta, kehittää olosuhteita ja kasvattaa mahdollisimman hyviä jalkapallon pelaajia.

Hyvä lähtökohta sukupuolten tasapuolisemmalle huomioimiselle jalkapallossa voisi olla joidenkin toimintojen yhdistäminen. Olisiko järkevää muuttaa pienimpien, esimerkiksi alle 10-vuotiaiden, juniorien sarjat ja peli-illat sukupuolettomiksi? Yksittäisiä tyttöjä näkyy kyllä poikien peli-illoissa, mutta sarjat ja turnaukset järjestetään yleensä tytöille ja pojille erikseen. Etenkin pojille ympäristön luoma paine saattaa käydä kovaksi, jos harrastamisen ehtona on pelaaminen tyttöjen joukkueessa. Sukupuolettomat sarjat voisivat lisätä jalkapallon harrastajamäärää, sillä joukkueen muodostamiseksi ei tarvitsisi saada kasaan lukumääräisesti paljoa juuri tietyn sukupuolen pelaajia. Fyysiset erot eivät vielä pikkujunnuiässä olisi ongelma, vaikka murrosiässä erot alkavat kasvaa ja tarve eriyttämiselle lisääntyy. Pikkujunnuissakin eriyttämistä voisi toki tehdä nykyiseen tapaan innostuneisuuden ja edistymisen mukaan, mutta sukupuolen merkitsevyyttä vähennettäisiin. Esimerkkinä onnistuneesta käytännön toiminnasta monissa ala-asteen kouluissa tytöt ja pojat reippailevat jo yhteisissä liikuntaryhmissä.

On myös hyvä kysyä, pitäisikö seurojen valmentajien olla hallinnollisesti yhteisen jaoston sisällä eikä erillisissä toimintayksiköissä. Miksi ylipäänsä organisoida tyttöjen ja poikien valmennuskäytännöt ja -linjaukset erillisiksi? Osallistuin taannoin tyttöfutista korostetusti käsitelleeseen – erinomaisen antoisaan – seminaariin, jonka teemat olivat mielestäni sukupuolettomia, jalkapalloilullisia. Ainoastaan osallistujat olivat nimellisesti tyttöfutistoimijoita ja esimerkit haettu tyttö- ja naisfutiksesta. Eikö valmentajien välistä ajatustenvaihtoa olisi hedelmällisintä käydä riippumatta valmennettavien pelaajien tai valmentajienkaan sukupuolesta? Opettajan näkökulmasta ajatus tyttö- tai poikapedagogiikasta suomalaisessa peruskoulussa tuntuisi melko oudolta.

Tarkoitukseni ei ole pyyhkiä pois sukupuolia tai kiistää niiden välisiä eroja. Erilliset sukupuolet ovat olemassa ja keskimäärin niiden välillä on eroavaisuuksia monissa asioissa. Erot korostuvat iän myötä, ja siksi eriyttämiselle on olemassa luonnolliset perusteet iän karttuessa. Se ei tarkoita, että kaikki asiat pitää tehdä erillään ja että jalkapallotoiminta pitää toteuttaa erillisissä, sukupuolittuneissa poteroissa, erillisillä käytännöillä, erillisillä linjauksilla. Kovassa kansainvälisessä kilpailussa Suomen kaltaisen pienen maan etu perustuu yhtenäisyyden ja yhteistyön varaan.