Pihapelit takaisin - Liikuntapaikkarakentaminen päivitettävä 2000-luvulle!

Pihapelit takaisin - Liikuntapaikkarakentaminen päivitettävä 2000-luvulle!

17.2.2016

Liikuntapaikkarakentamisen pitäisi palvella omatoimista liikkumista ja aivan erityisesti palloilua, kirjoittaa Harri Kumpulainen.

Harri Kumpulainen on jalkapalloromantikko, HJK:n tyttöpuolen juniorivalmentaja, opettaja, entinen HJK-juniori ja moninkertainen Vuoden tunnollisin harjoittelija -palkinnon voittaja. Kumpulainen on myös kirjoittanut Jalkapallopääkaupunki-teoksen.

Pihapelit takaisin - Liikuntapaikkarakentaminen päivitettävä 2000-luvulle!

On hyvin tiedossa, että suurin osa suomalaisista lapsista ja nuorista harrastaa palloilulajeja, kuten jalkapalloa, jääkiekkoa, salibandya, pesäpalloa, koripalloa ja lentopalloa. On myös tiedossa, että perinteisten yksilölajien asema nuorison keskuudessa ei ole enää sama kuin kultamitalienhohtoisella 1900-luvulla, vaikka esimerkiksi yleisurheilu ja etenkin voimistelu keräävät yhä suuria harrastajamääriä. Toisaalta laskettelu- ja kamppailulajit ovat nykyään suosittuja yksilöliikuntamuotoja. Eri lajeja ei kuitenkaan ole mielekästä asettaa vastakkain eikä se ole tarkoituskaan.

Kaikkien lajien tavoitteena on - tai ainakin pitäisi olla - lasten ja nuorten liikunnan lisääminen ihan yleisellä tasolla. "Tunti lisää liikettä koulupäivään" on jopa nykyisen hallituksen hankelistalla, kun halutaan edistää lasten ja nuorten liikunnallista elämäntapaa, terveyttä ja siinä samalla suomalaisten urheilumenestystä tulevaisuudessa. Ajatus on hyvä ja kannatettava. Herää vain yksi kysymys: Missä liikettä lisätään?

Jos halutaan saavuttaa suuria tuloksia, pitää rajallisia resursseja kohdentaa sinne, missä on saavutettavissa suurimmat hyödyt. Liikuntapaikkarakentaminen kannattaa siis keskittää koulujen yhteyteen, sillä siellä ne lapsimassat aikaansa viettävät. Toinen kysymys aiheuttaakin sitten parranpärinää ja huulipunan purskahtelua: Mitä liikuntamuotoja liikuntapaikkarakentamisen pitäisi tukea?

Ennen kuin esitän oman rehellisen mielipiteeni, korostan, että en vastusta, en väheksy enkä aliarvioi yhtäkään lajia. Perustan näkemykseni tiedossa oleviin faktoihin ja lukuihin sekä terveeseen kaupunkilaisjärkeen.

Sitten se pommi: Liikuntapaikkarakentamisen pitäisi palvella omatoimista liikkumista ja aivan erityisesti palloilua. Kunnallinen liikuntapaikkarakentaminen pitäisi keskittää paikallisten koulujen yhteyteen ja sen pitäisi tuottaa runsaasti uusia ja eri käyttötarkoituksiin muunneltavissa olevia sisäliikuntahalleja ja ulkokenttiä sekä esimerkiksi kiipeily- ja kuntoilutelineitä. Muunneltavat sisähallit voivat parhaimmillaan palvella kaikkia sisäpalloilulajeja, mailapelejä ja voimistelumuotoja. Erikokoiset ulkokentät puolestaan palvelevat jalkapallon lisäksi kaikkia muita isolla kentällä harrastettavia lajeja liitokiekosta haavipalloon sekä talvella jäädytettynä esimerkiksi jääpalloa ja luistelua. Kiipeilytelineiden pitäisi olla peruskalustoa kaikkien koulujen pihoissa.

Kun massat liikkuvat palloilulajeissa, on myös ajateltava kolikon kääntöpuolta. Mihin olosuhteisiin panostaminen ei tuota hyötyjä mahdollisimman suurelle joukolle? Ja vastaus: pienen harrastajakunnan ja rakennuskustannuksiltaan kalliiden lajien erityisolosuhteisiin panostaminen ei merkittävästi tuo lisää liikettä lasten ja nuorten arkeen eikä siten lisää liikunnan määrää yhteiskunnan näkökulmasta kustannustehokkaasti. Esimerkiksi mäkihyppy on hieno laji, jolla on Suomessa kunniakas historia, mutta on pystyttävä kysymään käsi sydämellä, kannattaako vähäisiä käytettävissä olevia resursseja kohdistaa verrattain kalliisiin lajiolosuhteisiin, jos ne liikuttavat vain joitain satoja harrastajia.

Joissain tapauksissa olosuhteet puolestaan ovat jo nyt maailman huippua. Suomen jäähalliverkosto on asukaslukuun suhteutettuna maailman toiseksi kattavin, joten sen kasvattaminen ei välttämättä tuota merkittävää liikunnan määrän lisääntymistä, vaikka jääkiekko onkin yksi Suomen suosituimmista lajeista. Toisaalta jääpallolle tai pikaluistelulle ei ole Suomessa ensimmäistäkään sisähallia, vaikka jäähalleja on satoja. Uimahallejakin on jo useissa kunnissa. Jää- ja uimahallien osalta keskeisintä lienee nykyisten olosuhteiden ylläpitäminen ja kunnostaminen.

Saman kysymyksen resurssien kohdentamisesta voi esittää myös urheilukeskittymien sijainnin kohdalla. Onko kaukana asutuksesta sijaitseva "rauhallinen" urheilu- ja valmennuskeskus parhaassa mahdollisessa paikassa, jos vaihtoehtona voisi olla sijainti keskellä asutuskeskittymää (vrt. Mäkelänrinne)? Suurin osa nykylapsista ja -nuorista asuu ja liikkuu asutuskeskuksissa, joten paikalliset koulut ovat ideaalisia paikkoja liikuntaolosuhteiden rakentamiselle, myös huippu-urheilun tarpeisiin. Olosuhteet on järkevämpää viedä ihmisten pariin kuin päinvastoin. Jos ja kun on priorisoitava, on syytä pysähtyä miettimään, tehdäänkö päätöksiä tarpeiden vai toiveiden näkökulmasta.

Nyt tullaan teeman todelliseen pihviin: Suomalaisen urheilun suurin ongelma ei välttämättä ole huippu-urheiluolosuhteiden jälkeenjääneisyys. Ongelma on harrasteliikuntaolosuhteiden liian vähäinen määrä, vanhanaikaisuus ja puutteellinen saavutettavuus. Huippu-urheilunkaan olosuhteet eivät ole - jäähallilajeja lukuun ottamatta - kummoisella tasolla Suomessa, mutta eihän taloa rakenneta katosta lattiaan. Ensin laitetaan perusteet kuntoon ja pohjustetaan vankka kivijalka, jonka päälle voi rakentaa. Pitkässä juoksussa huippu-urheilu voi menestyä vain, jos harrasteliikunta voi hyvin. Harrasteliikunta voi hyvin, jos siihen tarkoitettuja olosuhteita on olemassa ja saavutettavissa. Jatkuvasti kuulee hoettavan, että "pihapelit ovat katoamassa sukupuuttoon". Voisiko se johtua siitä, että pihapeleille tarkoitettuja paikkoja ei ole riittävästi saatavilla 2000-luvun lasten ja nuorten tarpeisiin?!

Otan esimerkkini Helsingistä. On erikoista, että esimerkiksi joidenkin uusien liikuntapuistojen ulkourheilukentän pinnoitteena on hiekka. Miksi uusille ja vanhoillekin ulkourheilukentille ei voisi laittaa tekonurmipäällystettä? Esimerkiksi uuden liikuntapuiston rakentamiskustannuksissa ulkokentän tekonurmettaminen ei merkittävästi nosta hankkeen kokonaishintaa. Hiekkaan verrattuna tekonurmi kuitenkin lisää todistettavasti ja aivan oleellisesti kentän käyttöastetta ja -mukavuutta niin harrastekäytössä kuin seuratoiminnassa. Esimerkiksi Helsingin Pajamäen ja Haapaniemen kenttien käyttöasteet ovat moninkertaistuneet sen jälkeen, kun hiekkakentät päällystettiin tekonurmella. Toisaalta Helsingin Latokartanon ja Arabianrannan uusien liikuntapuistojen hiekkakentillä ei omatoimisia liikkujia juuri näy, vaikka ne sijaitsevat koulujen lähellä ja lapsiperheiden asuttamilla alueilla.

Eikä kyse ole edes panostamisesta pelkästään urheiluseuratoiminnan tarpeisiin. Itse asiassa asetelman voi nähdä täysin päinvastaisena. Vapaaseen käyttöön tarkoitettujen harrasteliikuntaolosuhteiden lisääminen parantaa urheiluseurojenkin toimintamahdollisuuksia ja edistää seuraharrastajien liikunnallista elämäntapaa myös vapaa-ajalla. Kuinka moni lapsi menee vapaa-ajallaan kierimään tai tekemään kuperkeikkoja hiekkakentälle? Kuinka moni voisi mennä telmimään pehmeälle tekonurmelle, jos semmoinen olisi saatavilla? Yhtä lailla tuntuu erikoiselta, että useimpien koulujen jo olemassa olevat sisäliikuntasalit ovat lukittuina kouluaikojen ulkopuolella eikä niitä välttämättä saa käyttää omatoimisesti edes koulupäivien aikana. Valvontaan ja ilkivaltaan liittyvät kysymykset ovat tietysti tärkeitä, mutta luottamus tuppaa lisäämään vastavuoroista luottamusta. Usein kysymys on vain yksinkertaisten rakenteellisten ja teknisten ratkaisujen suunnittelusta ja käyttöönotosta. Hyvä toimintakulttuuri syntyy pitkän ajan myötä. Jostain on kuitenkin aloitettava. Joskus edistys ottaa askeleen taaksepäin, mutta pitkässä juoksussa se harppaa isoja loikkia eteenpäin, jos sille antaa riittävästi aikaa ja resursseja.

Suomalaisen urheilun päivittäminen 2000-luvulle edellyttää siis liikuntaolosuhteiden päivittämistä 2000-luvun tarpeisiin. Lisää vapaa-ajan liikuntamahdollisuuksia sinne, missä lapset ja nuoret ovat. Lisää panostuksia niihin olosuhteisiin, jotka liikunnasta kiinnostuneita lapsia ja nuoria eniten puhuttelevat. Suomalaisen urheilun virallisesta "yksilö keskiössä" -ajattelumallista olisi ehkä syytä harkita siirtymistä "massat keskiössä" -toimintamalliin. Runsaslukuisina massoina liikkuvat lapset ja nuoret ovat kuitenkin paras sijoitus tulevaisuuteen kaikkien lajien näkökulmasta.

Ehkäpä pihapelitkin voivat tehdä paluun vaikkapa parkourin tai freestylefutiksen ja -sählyn sekä näiden temppulajien kännykkäkuvaamisen muodossa.