Toisella kentällä pelaavat tytöt ja viereisellä kirmaavat pojat. Naurunremakka täyttää kuulaan keväisen ilman, ja sieraimiini kantautuu isien ja äitien pitämästä puffetista grillimakkaran ja kahvin tuoksu, kirjoittaa Harri Kumpulainen.

Harri Kumpulainen on jalkapalloromantikko, HJK:n tyttöpuolen juniorivalmentaja, opettaja, entinen HJK-juniori ja moninkertainen Vuoden tunnollisin harjoittelija -palkinnon voittaja. Kumpulainen on myös kirjoittanut Jalkapallopääkaupunki-teoksen.

"Ei tää oo niin paha"

Tuomari viheltää kolmesti ja osoittaa keskiympyrää. Räntää vihmoo naamalle tuivertavan tuulen tahdittomassa rytmissä. Iltavalaistus saa vihreän nurmen päällä tuiskuavan sateisen ilman kellertämään. Sanotaan viimeiset sanat omalle porukalle ja kätellään viimeiset kättelyt vieraiden kanssa. Yksi kausi on taas pulkassa. Kotimatkalla jalkakäytävä lätisee kenkien alla loskaisena. Ohi ajavan auton renkaasta roiskuu vettä lahkeille. Osa katuvaloista on sammunut, mikä paljastaa, että lokakuinen ilta on yllättävän pimeä. "Ei tää oo niin paha. Onhan tässä treenimatseja ja muuta liikuntaa tiedossa. Ei tää oo niin paha."

Aamulla herätyskello pärähtää ja rikkoo suloisen unen, jossa viiletän samettisen vihreällä nurmella siivet jaloissa ohi vastustajien. Ulkona on pilkkopimeää ja piiskaava sade koputtelee ikkunalautaan tasaista rummutustaan. Kadut lainehtivat, viemäri on tukossa. En huomaa vesilammikkoa, vaan astun siihen nilkkojani myöten ja sukat kastuvat läpimäriksi. Istun autoon. Radiossa puhutaan alkavasta sivakointi- ja mäkiluistokaudesta. "Ei tää oo niin paha", ajattelen yrittäessäni tihrustaa ajoväylää eteenpäin läpi tuulilasin huurteen, joka saa katuvalojen kajahduksen heijastumaan pistävästi unisiin silmiini.

Lumi on satanut maahan. Herätyskello herättää minut keskellä pimeintä aamuyötä. Aamupala on hotkittava nopeasti, sillä on ennätettävä lapioida auto esiin lumivallien alta. "Hyvää hyötyliikuntaa", ajattelen ja lapioin selkä märkänä kirpeässä alkutalven pakkasessa. Selässä tuntuu vihlova sivallus, mikä muistuttaa seuraavaan kuukauden ajan minua piikikkäästi alkulämmittelyn tärkeydestä. Autoon istahtaessani sen sisälle tiivistynyt koleus pureutuu hikisen ihon alle luihin ja ytimiin asti. "Kyllä se tästä nopeasti lämpenee, kun hetken ajaa. Ei tää oo niin paha." Radiossa puhutaan jäälimpun Urjala-turnauksessa sattuneesta tuomarivirheestä jo neljättä päivää. Kurvaan autollani työpaikan pihaan juuri, kun istuinlämmitin alkaa lämmetä. Illalla luen lehdestä, että läheinen junnujen kuplahalli on sortunut lumen painosta. Halli on toistaiseksi käyttökiellossa.

Pakkanen paukkuu niin kireänä, että talon keskuslämmityskin toimii vajaateholla. Herätyskello rikkoo viileänhorkkaisen ja katkonaisen yöunen. Ikkunasta avautuu säkkipimeys. Kahvi on lopussa, joten aamupalan lämmike jää nauttimatta. Lumilapio laulaa ja kaivaa autolle väylää ulos lumikasasta. Auton akku ei pidä pakkasista. Parin orastavan ynähdyksen jälkeen käy selväksi, että tänä aamuna ei liikuta oman kaasujalan voimin. Lumihangessa juosten tarpominen nostaa sykkeen korkealle. "Kyllä junaan ennättää, kun vähän kiristää tahtia", ajattelen. "Ei tää oo niin paha." Kaadun kenkäni astuessa jäisen kadun ainoaan hiekoittamattomaan kohtaan. Pakaraan tulee mustelma ja vihlova kipu seuraavan viikon ajaksi. Asemalla huomaan, että junavuoro on peruttu. Seuraavakin juna jättää tulematta. Tunnin odottelun jälkeen täpötäysi lähijuna muistuttaa Tokion metroa ruuhka-aikaan. Mies, jonka selkä on kiinni selässäni, juttelee kaverinsa kanssa kuukauden reissustaan Brasiliaan. Kuulen miehen käyneen katsomassa paikallista futista. Oli kuulema valovuoden edellä kotimaista potkupalloa. Saavun töihin tunnin myöhässä. Sähköpostissa odottaa tieto talven ensimmäisen ja ainoan treenihöntsän perumisesta jäisen kentän takia.

Säätiedotuksen mukaan kevättä odottavat joutuvat pettymään. Ikkunasta katsomalla voi todeta saman. Aurinko sentään näyttäytyy jo kerran viikossa, ainakin työpaikan ikkunasta, mutta töihin mennessä ja töistä tullessa pimeys on vielä vallalla. Lunta on korkeissa kasoissa teiden reunoilla ja niistä sulaa vesivanoja tielle. Vuoropäivin sataa räntää, lunta ja vettä. Välillä niitä kaikkia samanaikaisesti. Rapa roiskuu tuulilasiin ja auto on pesun tarpeessa kahdesti päivässä. Uutisissa puhutaan kymmenettä kuukautta työmarkkinaepäsovusta. Radiossa soi joka viidentenä biisinä Ehtoo-yhtyeen melankolinen hitti "Rakkaus on loskankeltainen". Työpaikalla kerrotaan henkilökunnan liikuntavuoron lakkauttamisesta säästösyistä. "Nyt jää enemmän aikaa käydä jolkottelemassa kuntosalin tasavauhtisella juoksumatolla", ajattelen. "Ei tää oo niin paha."

Maaliskuisena viikonloppuna kevätaurinko on viimein tullut esiin. Ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen auringon voi tuntea lämmittävän, tosin lievästi mutta kuitenkin selvästi. Kävelen pitkin hiekkaisina rahisevia katuja. Matalalla paistavan auringon säteet häikäisevät ja törmään liikennemerkkiin. Otsaan tulee kuhmu. "Ei tää oo niin paha." Osittain lumen alta paljastuvassa puistossa haisee jo koiranjätös. Kengänpohjassa läsähtää samanmoinen. Kopistelen ruskeaa töhnää kengästäni kadunreunaa vasteen, kun kuulen jostain tutun ääneen. Se muistuttaa pillinvihellystä. Havahdun. Pää nousee ylös ja katse kääntyy vihellyksen suuntaan. Koiranulosteen rippeet kengänpohjassa lähden astelemaan ääntä kohti.

Nurkan takaa avautuu lumikasojen ympäröimä vihreä tekonurmikeidas, paikallinen pallokenttä. Kentällä on käynnissä kaksi junioreiden futismatsia. Toisella kentällä pelaavat tytöt ja viereisellä kirmaavat pojat. Naurunremakka täyttää kuulaan keväisen ilman, ja sieraimiini kantautuu isien ja äitien pitämästä puffetista grillimakkaran ja kahvin tuoksu. Pysähdyn kentän laidalle, nojaan viheriötä reunustavaa aitaa vasten ja unohdun pitkäksi toviksi seuraamaan junnujen innokasta pelaamista. Vanhemmat hyppivät riemusta ilmaan sivurajalla Niko-Annikan pyssyttäessä verkot hattaralle viimeisellä minuutilla. Tuntuu kuin maailma olisi herännyt kuukausien horroksesta. Mietin hiljaa mielessäni, mihin kaappiin olinkaan nappikseni syksyllä viskannut. Kotona huomaan kirmailulehden väliin eksyneen avaamattoman kirjekuoren. Kuoresta paljastuu talvella tilaamani paikallisen futisseuran kausikortti. Hymy leviää suupielissä.

"Tää on hyvä näin."